Kuka minä olen? Synnyin yksinhuoltajaäidin taakaksi vuonna. 1982, Päijät-Hämeen keskussairaalassa. Keskoskaapin kautta tulin maailmaan, oli niin kova kiire syntyä leijonan tähtimerkin alle. Parempi harja, kuin ikuinen neitsyt? Syntymävuosiltani minulla ei ole hirveästi muistoja. Lastensuojeluviranomaiset olivat kuulemma käyneet ovella, mutta eivät etsineet minua, vaan äiti sai tilanteen selitettyä. Johtuisikohan siitä, että asuimme silloin liipolassa? Ensikotini oli tässä nykyisen asuinpaikkani vieressä, noin 200 metrin päässä. Kadun nimikin taitaa olla sama.
Liipolasta löysin ensimmäisen naiseni ja jostain pitäisi löytyä valokuva, jossa me istuskellaan Susannan kanssa ammeessa. Taidettiin maalata toisemme tinneritusseilla. Siitäkö tämä lievä aivovamma peräisin? Hoitopöydältä en ole äitini puheiden mukaan ikinä pudonnut.
Seuraavat muistot liittyvät Kuopioon, jossa opin puhumaan. Olin kova ajelemaan linja-aatolla ja äiti oli kauhuissaan. Oppiikohan se ikinä puhumaan normaalisti? Kuopiosta palasimme takaisin Lahteen. Niiltä ajoilta muistan syntymäpäivä yllätykseni, kun kaivoin ruuvimeisselillä reiän kipsiseinään. Äiti oli niin onnellinen. Tykkäsin myös pitää pipoa otsalla, vaikka se näytti todennäköisesti erittäin urpolta, niin mukavuus vei voiton tyylistä. Muistan myös mäkihyppyukot, joilla tykkäsin leikkiä. Olisiko ollut Matti Nykäsen huippuvuosia?
Lahdesta muutimme Savonlinnaan, noin 6-vuotiaana (1988). Asuimme lähellä Olavinlinnaa ja äitini minuun tartuttama uteliaisuus historiaa kohtaan sai lisää tulta alleen. Savonlinnassa vietin paljon aikaa suomalais-sveitsiläisen ystäväni Johanneksen kanssa. Joku hämärä muisto minulla on matkasta poliisilaitokselle äitini kanssa. En muista, mistä sakko oli tullut, mutta äitiä hävetti ja paljon. Sakkokin saattoi olla opiskelijalle varsin kivulias menoerä.
Savonlinnasta matkamme jatkui kohti pohjoista. Seuraavaksi kipusimme ihan lappiin asti. Asuimme kaksi vuotta Saariselällä, äitini työskennellessä Riekonlinnassa. Asuimme aluksi jossain ihme sopulimajassa, mutta löysimme nopeasti mukavan rivarinpätkän, jonka naapurissa asui perhepäivähoitajani. Sieltä on paljon mukavia muistoja ja pientä ihastumistakin oli ilmoilla. Äitini muistaa hyvin sen, kun kehuin hoitotätini pehmeää syliä ja valitin siitä, että äitini on niin luinen. Aina ei voi voittaa? Pohjoisen reissulta on paljon muitakin muistoja. Opin siellä laskettelemaan ja varoituksista huolimatta, vetelin pitkin metsäreittejä ja neitseellisiä rinteitä. Nopeastihan ne pari valmista rinnettä tuli koluttua läpi. Olihan meillä kausikortit, joten välillä rinteessä käytiin päivittäin.
Hiihdettiin me ihan murtsikkaakin. Useamman tunturin päälle olen kavunnut ja laskenut alas useamman kilometrin pituisia alamäkiä. Välillä käytiin laavulla lämpimällä mehulla tai kaakaolla. Erityisen hyvin on jäänyt mieleen äitini lupaukset siitä, että ollaan perillä heti seuraavan kumpareen jälkeen. Ei se kyllä ihan niin mennyt, mutta ehkä minä noiden kannustavien sanojen johdosta jaksoin matkan aina loppuun saakka. Välillä meinasi lentää sauvat käsistä. Aina ei jaksanut. Pohjoisen reissulta olisi vaikka kuinka paljon hyviä muistoja. Lintu-Antin tarinat ja uskomattoman hienot käsityöt. Taisin saada noihin aikoihin myös ensimmäisen oman puukkoni, jonka hävitin vasta Lahdessa, yhteen lähimetsään.
Lapissa aloitin myös koulutaipaleeni. Törmäsen ala-aste oli ensimmäinen kouluni. Luokkahuoneita oli 3+ käsityöluokka ja liikuntasali, jossa pidettiin myös puukäsityötunnit. Meitä oli 2 luokkaa samassa huoneessa. Aloitin Inarissa myös esikoulun, mutta en jaksanu käydä sitä montaa kuukautta. Lähes tunnin matka aamulla ja iltapäivällä, oli liikaa, eikä Saariselällä asuvista lapsista kukaan muu käynyt esikoulua. Itse koulumatkakin taittui aamuisin linja-autolla ja iltapäivällä tultiin takaisin tilataksilla. Matkaa Törmäseen oli noin 30 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti